Valkovuokot, lumikellot, leskenlehdet, krookukset, haihtuvat lumet.

Pakko se on uskoa, että on (jo ja taas) kevät. Ja kyllähän meillä vuodenajoista kevät, kesä ja syksy ovat vielä aika selkeästi erotettavissa toisistaan, toisin kuin talvi. Se on jostain kumman syystä sulautumassa syksyn ja kevään välimaastoon joksikin ihmeelliseksi harmaaksi ei-sitä-ei-tätä-mikä-lieksi. Ja taas tässä kohtaa allekirjoittanut huomaa kuinka vanha onkaan (joka päivä sitä ei tule, onneksi, ajatelleeksi) eli toista oli ennen kun olin muksu ja vielä teinikin, silloin talvet oli talvia. Ihan oikeasti, tässä kohtaa ei muisti tee kepposia, vaikka muuten välillä jo nykyisin juksutteleekin.  

Katoavien lumikinosten ja lisääntyvien auringonsäteiden myötä nostaa muukin päätänsä kuin krookukset. Mökkikuume. Huomaan vuosi vuodelta ajatuksien karkaavan vahvemmin rakkaaseen hökkeliin heti kun sisuksissa helkähtää pimeän taittuminen. Siinä vaiheessa, kun suuntaamme auton nokan kevään ensimmäistä kertaa kohti tuttua ilmansuuntaa kohti, olen nähnyt unta ja käynyt läpi kevätsiivouksen ja laiturilla istumisen saunan jälkeen jo moneen kertaan. Kuinka joistakin paikoista voikaan tulla niin rakkaita ja äärimmäisen tärkeitä. Tässä kohtaa myönnän auliisti ja häpeilemättä olevani materialisti, en rakastu pelkästään ihmisiin. Tosin mökillä ei tärkeintä ole tavarat, vanha hökkeli ja roinat, vaan luonto, sielunmaisemani järven selällä. 

Möksä, tiältä tullaan, muutaman viikon päästä!