Tämä sielu on ollut tässä kropassa jo 50+ kertaa vuodenkierron.
Kodiksi on asettauduttu; välillä viihdytty, välillä ei niinkään.
llman peilejä voisin ehkä kerskailla riehakkaaminkin, yläfemmatkin hyvänä päivänä läpsäyttää, tämä sielu kun pitää itseään nuorekkaampana ja eläväisempänä kuin mitä peilit antavat ymmärtää.

Vaikka ei nuoruus ole autaaksi tekevä, nuorekkuus enemmänkin, tämä sielu kun mieltää nuorekkuuden synonyymiksi jaksamisen ja innostumisen...elämään. Tavoitteena ei kuitenkaan ole 24/7 vouhottaminen, toisina päivinä olo on kuin etanalla, toisina päivinä päihitän Duracell-puput mennen tullen. Kunhan elämän vuoristoradassa olisi vähintään keskivertokiva meininki, ei maailmanlopun. Ja jaksaisi/osaisi/pystyisi lepäämään/nukkumaan joka vuorokausi, tarvittavan annoksen. En allekirjoita sanontaa "haudassa saa sitten nukkua".

Sielu? Olen nähtävästi olevinani suurisieluinen, koska miellän sanan pikkusieluinen kirosanaksi, jolla nimittelen ihmisiä, joista en niinkään tykkää. Ilkeistä, itseäänpursuavista ihmisistä, noin niin kuin sisäisesti, sielunmaisemissaan.
Vaan mitenkäs silloin kun en tykkää itsestäni? Niitäkin hetkiä on...
Ei-niin-suurisieluinen, me myself and I?

Turhamainen sielu? Kyllä. Ja siksi tulen muokkaamaan lisää tätä blogipohjaa.

**

Aijai, pahasti näyttää siltä että uuden vuoden lupaukseni on luotu rikottavaksi.
Että minäkö vähentäisin netissä surffaamista, koneen ääressä kyyristelyä.
Tässähän sitä koko ajan...

Vieläköhän jokunen runo irtoaisi runosivustolle, iltapäivälehdetkin on lukematta, ja mitähän se horrorskooppi sanoo tälle päivälle, Naamakirjassa on varmasti jotain uusia päivityksiä, olisiko Z:ssa kivoja alekenkiä (se kiljuntakauppa, kyllä), mitähän maanataina on työpaikkaruokalassa tarjolla vai pitääkö kyhätä evästä...

Ole sinä pikkusieluinen selkä hiljaa!