Työ.

Etänä.

Mieluummin mahdollisimman etäällä. Siltä alkaa tuntua päivä päivältä nykyajan tehovaatimuksineen. Mikään ei enää kelpaa. Enkä nyt puhu siitä että työnteko olisi alkanut häiritsemään kynsieni viilausta, ylipitkiä kaffepausseja ja lounastaukoja, kollegan kanssa juoruilua. Toki olen syyllistynyt sataprosenttisen varmasti kaikkiin edellä mainittuihin yli kolmenkymmenen työvuoteni aikana, silti, ne eivät ole pääharrastuksiani työpaikalla. Mutta kun nykyään ihan aikuisten oikeasti pitää olla valmis tekemään kahden ihmisen työt. Yhden ihmisen voimavaroilla ja työajalla. Ja vielä sen lisäksi pitää esimiehen kanssa kehityskeskustella, miettiä allekirjoittaneen uusia lisätavoitteita!?

No, nyt meille on tarjottu mahdollisuutta tehdä töitä etänä osan viikosta. Miten itselläni on selkäpiissä tunne, että olen putoamassa sudenkuoppaan? Jos jo nyt vietän unettomia öitä työasioita mietiskellessä, niin entäs jos joinakin arkipäivinä (öinä) tai viikonloppua vasten kone, jolla voin tehdä töitä on siinä silmieni edessä? Kuiskaileeko se että tule, tule ja sipaise minua, kurkista sisääni, siellä on ratkaisu asiaan joka vaivaa ja mietityttää. Kääntyykö vähäinen vapaa-aikani työnteoksi, palkattomaksi sellaiseksi, ihan vain siksi että saan mielenrauhan ja ehdin oikeasti tehdä kahden ihmisen työpanoksen?

Työ.

Kirosana nykyisin allekirjoittaneelle, joka on joskus uskaltautunut sanomaan oikein ääneen, että ei työnteko hullumpaa ole, pääsiköhän silloin peräti lapsus, että tämähän on palkitsevaa(kin). Noh, meillä kaikilla on varmasti hetkiä, jolloin lääkitys ei ole kohdallaan. Onneksi lääkkeitä on nykyisin joka lähtöön, ja pöytätilaa vielä uusille purkeille jäljellä...

Etätyö, uusi urbaanin sanakirjan hakusana. Aika näyttää koskettaako minua, vai koskeeko. Auts.