Hyvässä ja pahassa. Perhe, sukupolvien jatkumo.

Isääni oli aina hyvät välit, ns. isän tyttö olin. Ja nyt hänen kuolemansa jälkeen kaipaan niin paljon. Juuri niin paljon kuin pelkäsinkin. Pelkäsin jostain syystä jo pikkutytöstä menettäväni hänet, mutta sain onneksi pitää lähes viisikymmentä vuotta lähelläni. Isä oli kaikki kaikessa, tiesin että häneen voin aina luottaa, ja että hän ymmärtää. Taikka jos ei aina ymmärtänyt elämääni ja valintojani, ei silti hylännyt.

Äitini on toista maata. Jo pikkutyttönä ymmärsin, ettei äitini ollut tavallinen ns. maalaisjärkinen naisihminen. Jokin mättäsi. Aikuisena, jo nuorena aikuisena, kun aloin ymmärtää ja opin tuntemaan erilaisia (aikuisia) ihmisiä ja ihmismieliä, tiesin missä mättää. Ja siitä lähtien tarkkailin itseäni entistä tarkemmin, en halunnut olla samanlainen kuin minut synnyttänyt nainen. Siksi hänet välillä mielsin, en äidikseni. Tunnekylmyys on lapselle kauhea piirre aikuisessa, pelottavakin. Nykyisin kutsuisin välejämme asiallisiksi, en lämpimiksi. Jos lämpöä ei ole ollut vuosikymmeniin, ei se mistään hiilloksesta kyde enää myöhemminkään. Mutta ihmisiksi voi olla, se riittäköön. 

Omat lapset. Jääviys kaukana kirjoittaessani. Omaa lihaani ja vertani. Silti itsenäisiä, omia luonteita. Vai ovatko? Välillä on kuin peiliin katsoisi, jokaista vuorollaan. Ja sitten taas seuraavana hetkenä ovat kuin muualta avaruudesta...sukupolvien ero ajattelutavoissa ja elämän valinnoissa puskee päällimmäiseksi. Silti yritän ymmärtää, olla tukena, en tuomitsemassa. Motkottaminen ei ole tuomitsemista vaan rakastamista. Jos vain muistaa kertoa samalla rakastavansa, eikä hylkää.

Perhe, sanoista ihanin, ja toisinaan raskain.