Ihmiselämä. Se jos mikä on vuosien saatossa muuttunut. Ihmisenä oleminen ei niinkään, mutta miten tämän ainutkertaisen elämänsä pystyy elämään, se on muuttunut. Ja mikä saa allekirjoittaneen miettimään tänään tällaisia? Lähiaikoina katsomani dokkarit.

Tykkään kaikenlaisista ihmiselämää käsittelevistä dokumenteista, eläindokumenttien lisäksi. Jostain syystä töllöstä on lähiaikoina tullut paljon transihmisistä kertovia dokumentteja. 

Ihmiskirjoon on satavarmasti aikojen alusta kuulunut kaikki variaatiot. Yksi on ollut hetero, toinen lesbo tai homo, kolmas transseksuaali ja niin edelleen, en kaikkia variaatioita varmastikaan edes tiedä. Itse olen syntynyt naiseksi, halunnut aina olla nainen ja tykännyt miehistä, joten hetero-naiseksi itseäni tituleeraan, ja se ei estä minua hyväksymästä muita variaatioita ihmisyydessä. Vaikka eivät muut variaatiot hyväksyntääni tarvitse, ei mitään väliä sillä mitä mieltä olen.

Mutta siis transihmiset. Toivottavasti en sekoita termejä, trans-alkuiset sanat ovat vaikeita, yleisivistyksessäni on suuri aukko tässä kohden. Eniwei, katsoin eilen illalla dokkarin translapsista, pikkuisista ihmisaluista, ja vähän vanhemmistakin, jotka mieltävät syntyneensä väärään kroppaan. Jo niinkin pienestä asti kuin 2-3 vuotiaina jotkut lapset ilmaisevat olevansa muuta kuin mitä heidän anatomiansa kertoo. Siinä on vanhemmilla suuren suuri pähkinä purtavana. Dokkari jäi pitkään pyörimään korvieni välisessä aivosolussa.

Elämä ei ole mustavalkoista suoraa viivaa, ei todellakaan. Ja mitä enemmän esimerkiksi lääketiede kehittyy, sitä enemmän ihmistä voidaan korjata, sukupuolta myöten. Pelastus monelle, avain omannäköiseen elämään. Varmasti hyvä niin. Surullista vain, että kaikki ei osu kohdalleen heti syntymästä.

Lottovoitto siis tuntea itsensä siksi miksi on syntynyt?