Kroppani

Pyhä temppelini. Pistää tänään minut kirjaimellisesti polvilleen.

S e l k ä . Pitää lausua kuiskaten torsoni osa, joka tänään kiukuttelee. Ettei se suutu entisestään. Sen siitä saa kun tekee välillä muuta kuin mitä tavallisesti päivät pääksytysten eli istuu. Vähemmästäkin toinen pelästyy.

Olen siitä hassu, että puhun toisinaan kroppani osista kuin ne eläisivät omaa elämäänsä, olisivat irrallisia eliöitä, olioita tai mitä lie. Mutta kun ne elävät. Pääni sanoo toisinaan ihan toista elämisestä kuin s e l k ä tai sen vastapuoli, vatsani.
Ihan jees, kiva päivä. Ja sitten se alkaa; selkä sanoo pam tai vatsa mur, ja jees-päivä on ohitse. Olen keskiverto tavis suomalainen monella tasolla, myös selkävaivoineni ja ärtyneine suolistoineni. Ja niin toivoisin olevani ihan jotain muuta. 

Paksu- ja vahvatukkainen, pitkä- ja hoikkakoipinen, säteilevän terve ei-koskaan-flunssainen, seitsemää kieltä osaava metropoliitti tai kosmopoliitti, miksei vaikka astronauttikin. Mutta ei.

Jos minut bongattaisiin mainokseen ihmisjoukosta, mainostaisin uskottavasti korkeintaan tehokasta shaveria (seiveriä) ja muutaman vuoden päästä varmaan jo parranajokonettakin kunhan nämä keski-ikäisen jäljellä olevat hormonit tästä alkavat enemmänkin kiukutella.

Mutta, en silti haluaisi olla miehen kropassa. Neverever.